Julkaistu

Tiainen ja Kuningas

Tirsku oli pieni hömötiainen, joka eleli vaatimatonta elämää kotimetsässään. Sillä oli sievä pieni kotikolo vanhan pajun latvassa, ja se sama paju tarjosi turvapaikan monille muillekin metsän linnuille.

Eräänä pakkaspäivänä Tirsku kuuli aikamoista tirskuntaa puun oksistosta, johon joukko muita lintuja oli kokoontunut vaihtamaan kuulumisia. Talitiainen siellä juuri kertoi tuoreimpia juoruja lintulaudalta, jolla se kävi säännöllisesti ruokailemassa.

”Se hetki lähestyy taas, sen huomaa kaikesta”, tiainen sirkutti.

”Mikä lähestyy?” Tirsku kysyi.

”Ei vaan kuka lähestyy. Itse Kuningas on tulossa. Siitä puhuvat kylällä kaikki”, talitiainen kertoi punatulkkujen ja sinitiaisten nyökkäillessä tarmokkaasti.

”Vai Kuningas! Millloin Hän tulee? Miten otamme Hänet vastaan?” Tirsku innostui.

”Äh, ei se meitä koske. Se on ihmisten juttuja”, nauroi talitiainen ja siirtyi jo juoruamaan muista aiheista.

Pikkulinnut
Pikkulinnut

Mutta Tirsku ei saanut uutista Kuninkaan tulosta pois mielestään. Se mietiskeli sitä päivisin etsiessään ruokaa lumisesta metsästä, ja se mietiskeli sitä iltaisin, kun ei saanut unta pakkasen paukkuessa ikivanhassa hongistossa. Se oli kuullut kesällä pääskysiltä tarinoita kaukaisista kuningaskunnista, niiden loistosta ja mahdista, eikä se saanut mielestään ajatusta, että nyt sen olisi mahdollista tavata ihka oikea Kuningas.

Eräänä kirkkaana talviaamuna se istuskeli kotikolonsa oviaukossa ja teki päätöksen.

”Minä haluan kunnioittaa Kuningasta, kun Hän tulee. En tiedä, miten sen teen, mutta lähden ihmisten luo ottamaan siitä selvän. He varmasti tietävät sen, onhan Hän heidän Kuninkaansa”, Tirsku järkeili ja pyrähti lentoon talviaamun hiljaisuuteen.

Tiainen aamulla
Tiainen aamulla

Aikansa lennettyään se tuli erään asuinalueen laitamille. Se huomasi liikettä erään talon pihapiirissä ja pyrähti pensasaidan suojaan seuraamaan tilannetta. Talon emäntä siinä kantoi mattoja pihalle, josta isäntä ne otti ja ryhtyi piiskaamaan. Talosta sisältä kuului kova melu. Imuri siellä pauhasi, mutta Tirsku ei sitä tiennyt.

”Mitä hän oikein tekee?” Tirsku kysyi pensaassa touhuavilta varpusilta.

”Siivoaa tietenkin”, varpuset sanoivat ja kertoivat, että tähän aikaan vuodesta koko seudun valtasi kummallinen siivousinto. Joka talossa imuroitiin ja puisteltiin mattoja ja pyyhittiin pölyjä ja kiillotettiin paikkoja ja…Pitääkö joka paikan olla puhdas Kuningasta varten?! Kauhistui Tirsku, joka muisti, ettei omassa kotipesässä ihan jokainen korsi ja untuva ollut ihan tiptop.

Tirskulle tuli nälkä, ja se lennähti seuraavan talon lintulaudalle. Siinä ruokaillessaan se haistoi toinen toistaan ihanampia tuoksuja, joita talosta tulvi.

”Haistatko sinäkin sen? Aina tähän aikaan vuodesta koko naapurusto innostuu leipomaan mitä ihanampia herkkuja”, tiesivät samalla lintulaudalla ruokailevat keltasirkut.

”He kunnioittavat sillä tavalla Kuningasta!” Tirsku arvasi. Keltasirkut kohauttivat harteitaan. Ne eivät olleet koskaan vaivautuneet miettimään, mistä ihmisten yhtäkkinen kokkausinto mahtoi johtua, mutta Tirsku pyrähti ikkunalle katsomaan, mitä ihmiset Kuninkaalle leipoivat.

Voi sitä leivonnaisten määrää! Siinä oli kuivakakkuja ja pullia, piparkakkuja ja joulutorttuja, piirakoita ja leivonnaisia sen seitsemää sorttia. Mutta Tirsku ajatteli masentuneena niitä muutamaa siementä, jotka se hädin tuskin saisi kokoon haalittua.

Tiainen ikkunalla
Tiainen ikkunalla

”Noinko paljon herkkuja Kuningas vaatii?” Tirsku pohti ja lensi apeana pois.

Se tuli kaupunkiin ja pyrähti ostoskeskuksen ovelle katselemaan kiireisiä ihmisiä, jotka kulkivat ohi huomaamatta pientä kirkassilmäistä hömötiaista. Ihmiset menivät ostoskeskukseen tyhjin käsin ja tulivat sieltä valtavien ostoskassien kanssa. Tirsku arvasi, että jotenkin tämäkin liittyi Kuninkaan tuloon.

Se uskaltautui puhuttelemaan pientä valkeaa pörröturkkistä koiraa, joka odotti emäntäänsä kaupan oven vieressä.

”Anteeksi, mutta miksi heillä on niin kamala kiire?” Tirsku kysyi.

”Pitäähän heidän ehtiä lahjat ostamaan”, koira sanoi. Siinä samassa sen omistaja jo tuli kaupasta, hieno rouva, jonka mies kantoi valtavaa määrää paketteja ja kääreitä. Koira haukahti ilosta ja heilautti lystikästä pientä häntäänsä, ja rouva irrotti sen talutushihnan seinässä olleesta koukusta, ja niin pariskunta koirineen hävisi ihmisvilinään.

Karvaturri ja emäntä
Karvaturri ja emäntä

”Vai lahjoja? Vaatiiko kuningas noin paljon lahjoja? Mistä minä niitä löydän?” Tirsku pohti apeana.

Ilta alkoi jo hämärtyä. Jouluvalot syttyivät kuusiin ja ikkunoihin. Tirsku pyrähti eräälle parvekkeelle niitä ihailemaan.

”Voi sinua pientä hömötiaista. Oletpa myöhään liikkeellä”, se kuuli jonkun sanovan ja huomasi, että parvekkeelle oli tullut tyttö. Tirsku säikähti ihmistä ja meinasi lennähtää pakoon, mutta huomasi sitten, kuinka surulliselta tyttö näytti. Niinpä se lennähti lähemmäs ja tarkasteli tyttöä pikisilmillään.

”Tiedätkös, nyt on joulu, muttei tunnu yhtään siltä”, tyttö sanoi ja kyynel vierähti hänen poskelleen. ”Joulun taika on poissa.”

Tirsku lennähti tytön kädelle ja piipitti. Se tarkoitti: ”Älä sure.” Mutta eihän tyttö hömötiaisen kieltä ymmärtänyt. Linnun ele näytti kuitenkin lohduttavan häntä.

”Kiitos, pikku lintunen. Sinä toit vähän joulumieltä minullekin”, tyttö sanoi ja pyyhki kyyneleensä.

Tyttö ja tiainen
Tyttö ja tiainen

Tirsku jätti tytön ja lensi pimenevään iltaan.

”Vai joulun taikaa?” se ajatteli itsekseen. Miten se, pieni metsän lintu onnistuisi sopivan tunnelman Kuninkaalle loihtimaan? Eivätkö lahjat, herkut ja siivottu koti riittäisikään?

Mutta kukas tuolla oli liikkeellä? Katuvalojen loisteessa Tirsku näki punanuttuisen ja valkopartaisen miehen. Näky oli niin erikoinen, että Tirsku lensi lähemmäs katsomaan. Tuuhea valkoinen parta kehysti kulkijan punaposkisia kasvoja, ja miehen päässä oli punainen hiippalakki. Tirsku unohti pelätä miestä, olihan se jo tavannut yhden ihmisen.

”Oletko sinä Kuningas?” Tirsku kysyi lennähtäen miehen eteen.

”Kuningas? Ai sekö Kuningas, joka tulee jouluna?” mies kysyi, ja he hämmästyivät kumpikin sitä, että ymmärsivät toistensa puhetta. Mies ojensi kätensä, Tirsku hyppäsi siihen ja mies nosti tiaisen silmiensä korkeudelle.

”En minä ole Kuningas. Hänen palvelijansa vain”, mies selitti ystävällisesti.

”Osaatko kertoa, mistä Hänet löytäisin?” Tirsku kysyi.

”Jaahas”, mies raapi korvallistaan. ”Ei Hän kaukana voi olla, kun mekin tässä pystymme juttelemaan keskenämme. Mutta sinuna minä etsisin lämpimän pesäkolon kiireesti. Muut linnut ovat menneet yöpuulle jo ajat sitten, ja yöstä on tulossa kylmä.”

Tiainen ja joulupukki
Tiainen ja joulupukki

Vasta nyt Tirskukin huomasi ajatella illan pimentyneen yöksi, ja se havaitsi miehen olevan oikeassa- pakkanen oli kiristymässä kovaa vauhtia. Se kiitti punanuttuista miestä ja pyrähti siihen suuntaan, missä arveli kotimetsän olevan.

”Jatkan Kuninkaan etsimistä huomenna”, se päätti.

Mutta lintuparka oli lähtenyt kotimatkalle liian myöhään. Yö oli pimeä ja kylmä ja lopulta väsyneen hömötiaisen oli pysähdyttävä erään kuusen oksalle.

”Lepään tässä… vain hetken”, se ajatteli.

Seuraavan kerran se havahtui, kun lämpimät kädet kietoutuivat sen kohmeisen pienen linnunruumiin ympärille ja nostivat sen ylös hangesta. Tirsku ei ollut huomannut, missä vaiheessa oli pudonnut oksalta, eikä se tiennyt, kauanko oli maannut lumessa.

”Tämäpä merkillinen päivä”, se ajatteli tokkuraisesti. ”Jo kolmannen kerran olen ihmisen käsissä.”

”Kuulehan Tirsku, on liian myöhä pienten tiaisten olla liikkeellä”, mies sanoi ja puhalsi lämmintä ilmaa Tirskun päälle. Ihmetellessään, kuinka mies tunsi sen nimen, alkoi Tirsku tuntea, kuinka voima virtasi sen pieneen ruumiiseen. Äkkiä se oli aivan virkeä, ja sen ajatukset olivat aivan kirkkaat. Sen ei tarvinnut kysyä, sillä nyt se tiesi.

Se katseli ystävällistä miestä, joka piteli sitä lämpimissä, turvallisissa käsissä. Ei tämä mies näyttänyt sellaiselta, että vaati joka paikan puunaamista tai herkkujen valmistamista tai valtavaa lahjaröykkiöta – vaikka toisaalta, arveli Tirsku, Hän varmaan kaiken sen olisi ansainnutkin.

”Minä vain olisin halunnut selvittää, miten voin kunnioittaa sinua”, Tirsku piipitti.

”Minä arvostan sitä hyvin paljon. Voisit kertoa ihmisystävillesi, jotka hääräävät joulusiivouksen kanssa, että minä olen tullut puhdistamaan heidän sydämensä. Kerro heille, jotka tuskailevat joululeipomustensa kanssa, että minä valmistan heille juhla-aterian, joka ei lopu. Kerro heille, jotka stressaavat jouluostoksistaan, että minä haluaisin antaa heille ja heidän ystävilleen lahjoista parhaimman: yltäkylläisen, loppumattoman elämän. Ja kerro heille, jotka epätoivoisesti etsivät kadonnutta joulutunnelmaa, että minulta he saavat rauhan ja ilon. Siinä on tunnelmaa koko elämän ajaksi, ei vain jouluksi.”

Tiainen ja Jeesus
Tiainen ja Jeesus

Yhtäkkiä Tirsku huomasi heidän saapuneen kotipajunsa juurelle. Se kiitti Kuningasta ja lensi pesäkololleen. Kääntyessään katsomaan se huomasi Kuninkaan kadonneen. Mutta hangelle jääneet jalanjäljet kertoivat sille, että kaikki oli ollut totta – Kuningas oli seissyt juuri tuossa hetki sitten.

Onnellisena Tirsku painautui nukkumaan ja toivoi mielessään, että mahdollisimman moni ihmislapsi saisi tänä jouluna kohdata Kuninkaan.

Tiainen pesäkolossa
Tiainen pesäkolossa